Re: testamentti- kirje, joka olisi pitänyt jättää kirjoittamatta ja lähettämättä.
Niiinpä niin tupsuniskat. Näin kesän korvalla on aika palailla menneeseen kauteen ja tehdä yhteenvetoa siitä, mitä on tullut tehtyä tai jäänyt tekemättä. Sanoihan se Mr.juoksija Mattilakin, että tärkeintä on se mitä tekee joulun ja uuden vuoden välillä eikä päinvastoin. Vai kuinka se nyt menikään. Toiset laskevat yhteen kuluneen kauden kilometrimääriä ja toiset hykertelevät mielissään kesän ennätysparannuksille. Tehty työ ei mennyt hukkaan ja pitää muistaa, että kestävyys paranee iän myötä.
Tämän sähköpostin tarkoituksena on tehdä karu tilitys siitä, mitä juoksu voi antaa tai mitä se voi ottaa. Nimittäin tuntipalkaksi muutettuna moni nylkky olisi miljonääri, jos jokaisesta juostusta kilometristä saisi vaikka pari euroa. Sen karun tosiasian olen kuitenkin saanut huomata kuluneen syksyn aikana, että vammapuolella ei tahtotila nopeuta paranemista. Parin kuukauden korvaavan harjoittelun jälkeen uskon ymmärtäväni jollakin tasolla niitä, jotka ajatusten tasolla saavuttavat piirinmestaruuksia, mutta käytännön tasolla suorittavat vesijuoksua aamulla kello 7 ennen töihin menoa. Siis arkipäivän sankareita. Jos urheilussa on kyse kovuudesta, olen huomannut, että ei sitä ole pakko edes käydä lenkillä. Nimittäin puoli kymmenen aikaan nukkumaan meneminen on mielestäni sitä! Jääköön perustelematta...
Urheilla voi kaksi kertaa päivässä juoksematta metriäkään. Eri asia on, kuinka kehittävää se on, mutta saapahan fillarilenkillä purettua sen ylimääräisen latingin, mitä 8 tuntia istumatyötä tekemällä kerää kroppaansa.
Toinen juttu vammapuolella on se, että vaikka kuinka yrittää ymmärtää ja olla oman itsensä lääkäri, ei suomen parhaat lääkäritkään ainakaan omasta mielestä tiedä mitään. Parin kortisonipiikin jälkeen meinasin murhata kaupassa näkemäni yleislääkärin, joka alussa suositteli tukipohjallisia ja askelklinikkaa ennen piikkiä, joista niistäkään ei ollut apua.
Syvällä sisimmässäni täytyy tunnustaa, että mielessäni olin varautunut aikaan, jolloin ei juosta. Nimittäin Akilleksen seudulla on aikaisemminkin ollut tuntemuksia, jotka päivän levolla ja voltarenilla pysyivät kurissa. Itse asiassa nykyinen vamma on Akilleksen ja luun väliin jäävä tila, jossa on tulehdus päällä. Siis onko kyseessä varsinainen Akilles-vamma vai jotain muuta. Joka tapauksessa homma on jatkunut samana pari kuukautta ja Hintsan uusin kommentti oli, että katsotaan nyt vielä. Se epätietoisuus tässä ehkä eniten sapettaa. Onko kokemuksia?
Viime aikoina sattuneista syistä olen tullut siihen lopputulokseen, että elämä on odottamista: Jalka tulee kuntoon, valmistuu ammattiin, löytyy sopiva masmo ym. Olen kuitenkin päättänyt olla menettämättä hermoja. Vartotaan nyt vielä vähän aikaa... Varmaan opin asian Afrikassa nuorena poikana asuessani. Näkisittepä, kuinka heitä pompotellaan esim. toimistoissa asioidessa. Toisaalta siellä saatetaan ajaa kaksi päivää polkupyörällä lähimpään kaupunkiin asioita hoitamaan - otetaan asia hoidettavaksi!
Meikäläisen Kelan ura vetelee jo toista vuotta. Opintotukipäätöksiä tehdään niin että tukikuukauden vinkuu. Haluaako joku päätöksen? Kuinka monelle vuodelle? Kenian leiristä haaveilin Wannaksen kanssa joulukuulle, mutta jää sekin väliin. Onneksi voitte kutsua minua tarkastajaksi, joka on titteli kai sekin. Katsotaan alkuvuodesta, jos pääsis Fransista moikkaamaan Eldorettiin.
Myös sen minkä vamma-aikana oppii, on katsomaan asioita viikko kerrallaan. Liikaa ei auta suunnitella, vaan Tilanne elää! Toisaalta oma vamma tuntuu pieneltä, kun vertaan kolleekaan tai käy vettä polkemassa kaverin kanssa. Joukkueurheilua on tämä kestävyysjuoksukin siis. Uskaltaako joku väittää vastaan? Kaverille totesinkin, että jos syyskuun alussa olisin saanut tietää, että en vielä marraskuussakaan juokse olisi köydenpätkää alettu etsimään. Ja toisaalta jälleen toista puolta katsottaessa mulla on kerrankin ollut aikaa hankkia sitä voimaa. Kuulit väärin, siis ei lihaksia vaan voimaa, koska olen tullut siihen lopputulokseen, että lihas ei tässä kropassa pysy. Toisaalta ei auta jos haukkari on iso, mutta keuhkot ei pelitä Saattepa nähdä kuinka Takala on massiivinen kevään maastoissa, jos nyt silloinkaan pääsee juoksemaan!
Pientä uhoa siis, mutta vaihtoehtoina on luovuttaa tai tulla voimakkaammaksi (monella tavalla).
Palaillaan juoksukolleekat! :Miika
Tunnelmia urheilun syvimmän olemuksen- vammojen- parista: Jalkataitelija takala
Kirjoittajan mielentilan huomioon ottaen tilannetta tarkasteltakoon huumorilla.
Tämän sähköpostin tarkoituksena on tehdä karu tilitys siitä, mitä juoksu voi antaa tai mitä se voi ottaa. Nimittäin tuntipalkaksi muutettuna moni nylkky olisi miljonääri, jos jokaisesta juostusta kilometristä saisi vaikka pari euroa. Sen karun tosiasian olen kuitenkin saanut huomata kuluneen syksyn aikana, että vammapuolella ei tahtotila nopeuta paranemista. Parin kuukauden korvaavan harjoittelun jälkeen uskon ymmärtäväni jollakin tasolla niitä, jotka ajatusten tasolla saavuttavat piirinmestaruuksia, mutta käytännön tasolla suorittavat vesijuoksua aamulla kello 7 ennen töihin menoa. Siis arkipäivän sankareita. Jos urheilussa on kyse kovuudesta, olen huomannut, että ei sitä ole pakko edes käydä lenkillä. Nimittäin puoli kymmenen aikaan nukkumaan meneminen on mielestäni sitä! Jääköön perustelematta...
Urheilla voi kaksi kertaa päivässä juoksematta metriäkään. Eri asia on, kuinka kehittävää se on, mutta saapahan fillarilenkillä purettua sen ylimääräisen latingin, mitä 8 tuntia istumatyötä tekemällä kerää kroppaansa.
Toinen juttu vammapuolella on se, että vaikka kuinka yrittää ymmärtää ja olla oman itsensä lääkäri, ei suomen parhaat lääkäritkään ainakaan omasta mielestä tiedä mitään. Parin kortisonipiikin jälkeen meinasin murhata kaupassa näkemäni yleislääkärin, joka alussa suositteli tukipohjallisia ja askelklinikkaa ennen piikkiä, joista niistäkään ei ollut apua.
Syvällä sisimmässäni täytyy tunnustaa, että mielessäni olin varautunut aikaan, jolloin ei juosta. Nimittäin Akilleksen seudulla on aikaisemminkin ollut tuntemuksia, jotka päivän levolla ja voltarenilla pysyivät kurissa. Itse asiassa nykyinen vamma on Akilleksen ja luun väliin jäävä tila, jossa on tulehdus päällä. Siis onko kyseessä varsinainen Akilles-vamma vai jotain muuta. Joka tapauksessa homma on jatkunut samana pari kuukautta ja Hintsan uusin kommentti oli, että katsotaan nyt vielä. Se epätietoisuus tässä ehkä eniten sapettaa. Onko kokemuksia?
Viime aikoina sattuneista syistä olen tullut siihen lopputulokseen, että elämä on odottamista: Jalka tulee kuntoon, valmistuu ammattiin, löytyy sopiva masmo ym. Olen kuitenkin päättänyt olla menettämättä hermoja. Vartotaan nyt vielä vähän aikaa... Varmaan opin asian Afrikassa nuorena poikana asuessani. Näkisittepä, kuinka heitä pompotellaan esim. toimistoissa asioidessa. Toisaalta siellä saatetaan ajaa kaksi päivää polkupyörällä lähimpään kaupunkiin asioita hoitamaan - otetaan asia hoidettavaksi!
Meikäläisen Kelan ura vetelee jo toista vuotta. Opintotukipäätöksiä tehdään niin että tukikuukauden vinkuu. Haluaako joku päätöksen? Kuinka monelle vuodelle? Kenian leiristä haaveilin Wannaksen kanssa joulukuulle, mutta jää sekin väliin. Onneksi voitte kutsua minua tarkastajaksi, joka on titteli kai sekin. Katsotaan alkuvuodesta, jos pääsis Fransista moikkaamaan Eldorettiin.
Myös sen minkä vamma-aikana oppii, on katsomaan asioita viikko kerrallaan. Liikaa ei auta suunnitella, vaan Tilanne elää! Toisaalta oma vamma tuntuu pieneltä, kun vertaan kolleekaan tai käy vettä polkemassa kaverin kanssa. Joukkueurheilua on tämä kestävyysjuoksukin siis. Uskaltaako joku väittää vastaan? Kaverille totesinkin, että jos syyskuun alussa olisin saanut tietää, että en vielä marraskuussakaan juokse olisi köydenpätkää alettu etsimään. Ja toisaalta jälleen toista puolta katsottaessa mulla on kerrankin ollut aikaa hankkia sitä voimaa. Kuulit väärin, siis ei lihaksia vaan voimaa, koska olen tullut siihen lopputulokseen, että lihas ei tässä kropassa pysy. Toisaalta ei auta jos haukkari on iso, mutta keuhkot ei pelitä Saattepa nähdä kuinka Takala on massiivinen kevään maastoissa, jos nyt silloinkaan pääsee juoksemaan!
Pientä uhoa siis, mutta vaihtoehtoina on luovuttaa tai tulla voimakkaammaksi (monella tavalla).
Palaillaan juoksukolleekat! :Miika
Tunnelmia urheilun syvimmän olemuksen- vammojen- parista: Jalkataitelija takala
Kirjoittajan mielentilan huomioon ottaen tilannetta tarkasteltakoon huumorilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti